119 päivää.

120 päivää.

Motivaationi laihtua on ihmeen suuri tällä hetkellä. Ja kun sanon "motivaationi laihtua" tarkoitan siis läskiahdistuksen määrään prosentteina päivän ajatuksista. Kuitenkin kuin salaa huomaan, illalla saapuvan onnistumisen tunteen valheelliseksi ja tajuan suuhuni livahtaneen päivän aikana vaikka ja mitä. Huomaamatta käsi on käynyt pähkinäkipolla, kuin varkain kupliva ilo ystävien kanssa veti mukanaan alas pari kuplivaa siideriä. Kalorit kipuavat ylöspäin ja minä menen aina vähän enemmän rikki.

Ahdistaa ja angstituttaa. Ainiin, kerroinko siitä miten ystäväni avomies/kihlattu kertoi Juhannuksena haluavansa minut ja aikovansa jättää kihlattunsa. Ei hajota ei hajota ei hajota. Shitfuck onkin osuvampi nimi kuin alunperin kuvittelinkaan koska tuulettimen ja paskan kohtaaminen lähitulevaisuudessa on väistämätöntä. Sain äsken viestinkin.

"Haluisitko treffata maanantaina"

"...."

Tuhannet äänet huutavat pääni sisällä yhteen ääneen enkä pysty erottamaan sanoja. Haluan hautautua peiton alle ja laittaa kuulokkeista musiikin täysille. Ehkä maailma on muuttunut kun taas palaan.

121 päivää.

Elämäni on jatkuvaa tasapainoilua. Toisaalta kaipaan rakennetta, kaipaan sääntöjä. Tätä ja tuota ei saa syödä, lauantaina saa ottaa rivin suklaata. Lenkillä käydään x kertaa kuukaudessa, viikossa, päivässä. Tämä, tämä ja tämä ruoka on ok ja tätä voi syödä mielin määrin jos meinaa kuolla. Mittaus kerran viikossa ja punnitus joka aamu. Älä katso peileihin, pidä aina pakastimessa jääpaloja. Muista juoda vettä vettä vettä.

Toisaalta haluan unohtaa kaiken ja elää. Haluan hypätä tuntemattomaan ja kellua elämänilossa. Haluan käydä ravintoloissa ahdistumatta ja juoda sokerillista limpparia. Haluan syödä litran jäätelöä ilman, että pitää sen jälkeen halailla posliiniystävää tunnin verran. Haluan pistää mekon päälle ja nauttia auringosta ja tuulesta. Haluan tuntea, että kuulun tähän suureen kaupunkiin ja sen ihmisvilinään.

Siksi tuntuu kuin repeäisin kahtia. Sieluni on väännetty niin tuhannen mutkalle, että jokainen yritys selvitellä tätä sisäistä sotkua aiheuttaa vain uusia solmuja johonkin muualle. Yritän kynsin ja hampain pitää kiinni niistä pienistä hetkistä, kun ahdistuksen ylleni heittämä verho on hieman ohuempi, hieman kevyempi kantaa, mutta sitten löydänkin taas ne kynnet kurkottelemasta kohti nieluani ja ne hampaat vatsahappojen tuoman töhnän peitosta.

Mikään ei mene niin kuin haluaisin. Ehkä listan kirjoittaminen auttaa, ehkä se rauhoittaa tätä levotonta mieltä.

2015 loppuvuonna haluan saavuttaa:

• 62kg painon
•  
•  

Öhm, kuvittelin listasta tulevan pidempi, Ja tavoitepainonkin arvioin yläkanttiin. Kuka nyt uskoisi, että tyytyisin tuollaiseen lukemaan? Mutta sekin olisi alku. Yritin myös kirjoittaa koko elämän mittakaavassa tavoitelistaa, mutten keksinyt muuta kuin painon. Miten voi olla, että en koe elämässäni olevan mitään muuta tavoittelemisen arvoista, mutta silti en pysty ottamaan pienintäkään askelta sitä tavoitetta kohden? Ilmeisesti tykkään ennemmin kokea olevani täysin epäonnistunut lihava ihmishylkiö, joka vain vaivoin pärjää joka päiväisessä elämässään.

Koomista miten Suomessa puhutaan huumeiden saannin helppoudesta ja kun pieni ihminen kaipaisi pientä karkumatkaa todellisuuden ulkopuolelle, niin eipä niitä nyt ihan joka kadunkulmassa kyllä tulla tarjoamaan. Haluaisin vain hetkeksi unohtaa oman kehoni, unohtaa työstressin, unohtaa rakkaushuolet, unohtaa itseni. Onko se liikaa vaadittu?

127 päivää.

Minulla on 127 päivää aikaa muuttaa elämäni. Ei ehkä parempaan. En halua parantua tai olla iloinen. Haluan olla laiha. Haluan käyttää mitä tahansa vaatteita. Haluan katsoa peiliin ilman, että tekee mieli oksentaa.

Tänään olen syönyt lautasellisen pastaa ja 200g raejuustoa. Paketillisen suklaahippukeksejä. Turkinpippurin. Broileinkoiven ja salaattia. Kipollisen jäätelöä. Jäätelön ja osan broilerista ja salaatista oksensin. Varmaan silti kalorit jossain parissa tonnissa. Olen säälittävä ja ällöttävä.

127 päivää. Aion olla laihempi marraskuussa. Enkä aio saavuttaa sitä leikkaamalla käteni irti (see what i did there). Tästä tulee vaikeaa, koska ei riitä, että minulla on itsekuria vaan pitää olla myös voimia selittää kämppikselle miksi en syö tai syön.

Huomisesta alkaen poltan kaikki herkut kämpästä. 127 päivää.

Näkökenttäni laidoilla näen varjot

Tuskan huudot karkailevat varomattomasti

Päivien sävy on muuttunut

Aika väreilee paikallaan

Vääristäen maailmaa

Ihoni alla on monta kaaosta

Ne kietoutuvat yhteen

Rajat hämärtyvät

Toivon varjojen jo pian saapuvan

Tarvitsen turvapaikan

Huoli ystävästä ja avun saamisen vaikeus

Viimeaikoina olen ollut yhä enenevissä määrissä huolissani ystävästäni. Hänellä on ollut vuosien mittaan ongelmia niin päihteiden kuin mielenterveytensä kuin syömisenkin kanssa. Hän on ollut pohjalla ja päässyt sieltä pois, mutta jäänyt nyt keikkumaan johonkin hataralta tuntuvaan välitilaan. Hänen asiansa eivät ole niin hyvin kuin mitä hän antaa ymmärtää. Näemme viikoittain ja siltikin huomaan miten hänen luunsa tunkevat joka kerta vähän ponnekkaammin läpi hänen ihostaan. Pystyn näkemään hänen anatomiastaan kohtia, joita en edes tiennyt ihmisruumiissa olevan. Omituisia luita omituisissa paikoissa.

Keskustelimme taas viikonlopun aikana ja hän myönsi, ettei tiedä, minkä kokoinen hän on. Hän ei hahmota oman ruumiinsa kokoa, joten hän syö päivän aikana kokonaisuudessaan yhden purkin ananasta - puoli purkkia päivällä ja puolikkaan illalla. Tai maitorahkaa ja parsakaalia. Hän värähti inhosta kertoessaan tätä minulle.

Ongelmallisen asiasta tekee se, että hän asuu yhdessä poikaystävänsä kanssa, jolla ei ilmeisestikään ole hajuakaan tilanteesta. Tyttö on työttömänä kotona kaikki päivät, kun poikaystävä tekee pitkiä työpäiviä. Kukaan ei vahdi tytön syömisiä - tai niiden olemattomuutta. Ja tytön ajatuksia ei välttämättä huomaakaan, jos ei tiedä mitä katsoa. Ja lukuun ottamatta ilmiselvää kuihtumista. Hän kuitenkin käy ulkona syömässä, syö ravintolassa koko annoksensa, haluaa känni-illan päätteeksi grillille ja käy darrassa hakemassa pizzaa. Hän ei syö pelkästään salaattia tai välttele ulkona syömistä. Hän valitsee baarissa aina light-siiderin ja erottelee susheista vähintään puolet riisistä pois.

Huoleni on suuri. Tyttö ei voi jatkaa noin. Hän tulee päätymään sairaalaan. Vaikka se ei tapahtuisi tänä vuonna tai ensi vuonnakaan, niin se tulee tapahtumaan. Hän puhui minulle perjantaina myös perheen perustamisesta. Että muutaman vuoden kuluttua voisi antaa lapsen tulla perheeseen. Hän ei ymmärrä, että todennäköisesti hän ei tuolla menolla ole hengissä enää muutaman vuoden päästä tai ainakin hänen ruumiinsa kyky kantaa lasta on tuhoutunut. Ei raskaus suju, jos kantaja on vain luuta ja nahkaa. Ei voi kasvattaa pienestä ihmisestä tasapainoista yhteiskunnan jäsentä, jos ei osaa itse edes syödä.

Puhuimme avun hakemisesta. Sanoin, että menisikö hän tapaamaan jotakuta, jos etsisin hänelle apua. Jos minä etsisin lääkärin tai psykologin tai jonkun, joka voisi auttaa. Hän vaikutti myöntyväiseltä, vaikka näin hänen silmistään, miten se pieni ääni hänen päässään vakuutti hänelle, että ei hän oikeasti ole sairas, ei hän oikeasti tarvitse apua.

Nyt olen viikonlopun aikana yrittänyt selvittää, mistä Helsingissä saa apua. Yksityisiä tahoja tuntuu olevan kaikenlaisia, mutta kuten sanottu, ystäväni on työtön, joten hänellä ei ole varaa maksaa 500 euroa päivältä hoidosta. Olen lukenut loputtomia sivuja hoitoketjuista, maksusitoumuksista ja erilaisten psykiatrien itsekehuista. Olen ajautunut siihen umpikujaan, että hänen ainoa vaihtoehtonsa taitaisi olla julkinen reitti. Se vaatisi ajan varaamista terveyskeskuksesta. Se vaatisi sen, että hänen onnistuisi vakuuttaa asiaan perehtymätön terveyskeskuslääkäri hänen syömishäiriöstään, jota hän itsekään ei usko, että hänellä on. Voisin mennä mukaan ja koittaa itse vakuuttaa lääkärille avun tarpeesta, mutta olen päivätyössä itsekin, ei minulla ole mahdollisuutta mennä vastaanotolle keskellä päivää.

Minun on saatava hänet avun piiriin, mutta tunnen oloni niin avuttomaksi itsekin. Kaikki tieto on levällään netissä eikä matalan kynnyksen apua ole tarjolla. Huolestuneen läheisen ei auta kuin katsoa avuttomana vieressä. Syömishäiriöinen aikuinen on tabu, syömishäiriöön sairastutaan yläasteella. Syömishäiriöiset ovat 23-vuotiaaseen mennessä olleet kuusi kertaa osastolla, syöneet kahtatuhatta eri lääkettä ja käyneet 10 vuotta terapiassa. Heitä on seurattu ja yritetty auttaa jo kouluterveydenhoitajasta lähtien.

Aikuinen nainen, jota ei koskaan aikaisemmin ole diagnosoitu, ei saa apua. Häntä ei uskota.

"Sinähän voisit vaan syödä."

Thinspiration ja rekisteri

Katoin viime yönä Thinspiration-nimisen elokuvan Netflixistä. Jenkeissä se vissiin on julkaistu vajaa vuosi sitten nimellä Starving in Suburbia. Se kertoo 17-vuotiaasta Hannah-nimisestä tytöstä, joka sairastuu anoreksiaan.

Thinspiration käsittelee anoreksiaa vähän mustavalkoisesti, mutta kyllä se todellisuuden pintaa yltää raapaisemaan. Näyttelijäntyön laatu on kohtuullista, mutta itseäni ärsytti kyllä elokuvan loppu. Tuntui siltä, että juonen kehittelyä oli tehty niin pitkään, että sitten piti vain saada käärittyä loppu kokoon mahdollisimman äkkiä. Mutta voin sanoa kyllä, että piti jo aika alussa pausettaa elokuva ja hakea paketti nenäliinoja. Ja ihan hyvä että hain, koska se vollotuksen määrä loppua kohti ei ollut ihan mitään pientä!

Huolestuin hieman kyllä siitä, että koin Hannahin ajatukset osittain samaistuttavina. Suurimman osan arkielämästäni pystyn pakottamaan itseni syömään, vaikka en haluaisi. Monesti tosin se syöminen menee täysin överiksi, en pysty lopettamaan ja sitten se on morkkis^100. MUTTA niin kauan kuin olen tällainen tukevahko, niin ainakin minut jätetään rauhaan. Ihmiset ajattelevat vain, että hyvä, että tuokin on sentään välillä syömättä, jos kieltäydyn ruuasta.

Tänään ei olisi ollut pakko syödä, koska kämppis ei ole tullut vieläkään duunista, mutta niin vain ahdoin naamaani pari voileipää ja tähän mennessä viisi kaurakeksiä. Ja jotta en menisi oksentamaan, lohduttaudun sillä, että koko päivän kalorit ovat silti alle tuhannen. Alle tuhat on hyvä. Mitä alhaisempi, sitä parempi, mutta alle tuhat on hyvä.

Tein tossa hiljan myös elämäni ehkä tähän asti parhaimman teon ja liityin vihdoin luuydinrekisteriin, joka myös kantasolurekisterin nimellä tunnetaan. Ehkä mä voisin pelastaa hengen. Olla oikeesti hyödyllinen tässä maailmassa. Jotenki kaverin taistelu leukemiaa vastaan on saanu kelailee näitä juttuja aika paljon ja sain nyt viimein tehtyä homman, joka vaatii pankkitunnukset ja viis minuuttia aikaa. Sitten venataan postissa tulevaa kuppia, syljetään siihen kuppiin ja laitetaan kuppi postissa takasin. Ja volá! Sitten joskus, jos se mun sylki on jolleki match, niin otetaan verikoe. Ja jos senkin jälkeen vielä kudokset täsmää, niin voi päästä pelastamaan ihmisen hengen. Kuinka siistiä on, että tässä maailmassa on tällainen järjestelmä.

Taputan itseäni selkään ja palkitsen ruualla. Rekisterissä oleva ei saa painaa alle 50kg, mutta onneks itellä on siihen matkaa enemmän kuin tarpeeksi.

Ps. Täällä voi lukea lisää ja vaikka liittyä siihen edellä mainittuun rekisteriin.